Runo koirasta, kuusta ja luusta

(-Hanna Marsh)

Toimii hyvin esim. useamman muskaritunnin taustatarinana

 

Kerran koira hassu harmaatassu

kuuli luusta jonka löytää voisi kuusta

Se mietti kuinka matkaan hurjaan kävisi

Ja kuinka tähdet planeetat matkallaan näkisi

Se uneksi maitoradalla lentävistä herkuista

 ja siitä luusta, jonka pian löytäisi omasta suusta

 

Vaan rakentaisiko avaruuslaivan metallista vai puusta?

Ja kuinka löytäisi tuon herkun loistavasta kuusta?

Vai oppisiko lentämään, suurilla korvillaan eteenpäin entämään

 

Ja, kun se oikein yritti

Niin itsensä se ylitti

ja nousi ilmaan fläp fläp fläp

Löi tassuja yhteen täp, täp, tap

Ja riemusta hihkui, hau, hau, hau

Oi tätä ihmettä, wau, wau, wau

 

Niin kiiti se kohti suurta avaruutta 

Tämä se vasta oli jotain ihan uutta

Ei oltu taivaalla koskaan nähty lentävää koiraa

Eikä lentäjää näin innokasta oivaa

 

Suih, suih, tähtiä päin

Se lensi lurppakorvillaan näin

Ja illan tullen saapui Marsiin

Sanoi hau! duu juu duu ja näki kuinka avaruusmiehet tanssii

Sitten suuntasi se kohti kuuta

Ja sitä maistuvaa, makoisaa, mieluisaa luuta

 

Kuun pinnalle se hitaasti laskeutui

Vain tomu hiljaisena sen ympärillä leijui

Hitaasti loikki se kohti päämäärää

Ei tiennyt oliko tässä suuntaa oikeaa tai väärää

 

Vaan yhtäkkiä jokin tuoksu tuntui sen nenään

Ei ollut tässä epäilystä enää

Ihan lähellä jossain luu kyllä on

Se on kyllä varmaa, oli tunne niin suuri, verraton

Niin alkoi se vimmatusti tassuillaan kaivaa

Ja nenäänsä avaruushiekkaan painaa

 

Ja ah, pian matka pitkä ja uurastus palkittiin

Oli siinä se. Luu suuri herkullinen niin!

Teki kovasti mieli koiran se suihinsa hotkaista

Vaan ei. Päätti se kuun tomut tassuistaan potkaista

Vaikka suu sanoi, nyt heti, maista, oi maista!

 

Niin hyppäsi se avaruuden syleilyyn reunalta kuun

Kanssa ah niin herkullisen luun

Tassut vaakatasossa se hiljalleen leijaili

Tästä oli nyt tullut sen uusi staili

Avaruuslentoa silloin tällöin kilometri tai maili

 

Vaan kun alkoi se lähestyä maapallon pintaa

Alkoikin luu painaa ja nopeus kiihtyä vauhtia vinhaa

Mikä nyt neuvoksi, luusta en irti päästä

Vaikka löytäisin pääni jostain mättäästä

 

Mutta kun vauhti vain kiihtyi kiihtymistään

Eikä se ratkaisua löytänyt yhtään mistään

Oli pakko sen luusta irti päästää

Ja itsensä näin rajulta laskeutumiselta säästää

 

Luu putosi putosi kunnes katosi

Ei ole totta, viekö sen nyt naapurin Musti tai kellarin rotta!

Vaan kun luu maan kamaran kohtasi

Niin aivan tomuksi se hajosi

 

Mutta päivänä eräänä alkoi kohtaan siihen kasvaa satoa

Avaruuden hohtoista, paistin tuoksuista. Ei avaruusluut noin vain katoa!

Ja sen puun juurelta, kun koira kaivaa alkoi. Se nenään tutun tuoksun toi. 

Avaruusluu kätkössä avaruuspuun. 

Vihdoin, oi vihdoin sen maku makoisa täytti koiran suun. 

Se maistui tähdiltä, se maistui kuulta

Se maistui maailman parhaimmalta luulta.

 

Vaan tiennyt ei koira että avaruusluita

Löytyi nyt aina kun hän lähestyi noita puita. 

Avaruusluita loputtomasti. Aina aikojen loppuun asti.